Vanhuus ei tule yksin

Sanovat, että vanhempana ei pysty enää nukkumaan kovin pitkään aamuisin. Henkilökohtainen vanhuuteni alkoi tällä perusteella tänään, sillä olin ennen auringonnousua kamera kourassa valmiina tallentamaan luonnon ihmeitä. Täysin vapaaehtoisesti.Toivon mukaan vanhuuteen ei liity muita vaivoja. Ainakaan puoleen päivään mennessä niitä ei ole vielä ilmennyt.

Lähistöllä on virtaava salmi, joka pysyy talvellakin auki. Arvelin sen yöpakkasten kanssa yhteistyössä tuottavan valokuvaussumua. Siispä sinne. Näin olikin, mutta kymmenen asteen pakkanen ei riitä tuottamaan kovin hienoa efektiä, eikä myöskään kuuraa, joka kuuluisi talvisiin luontokuviin.

Ruoho on aidan takana aina vihreämpää, joten kaikkia kylmettymisiä ja influenssia uhmaten rämmin puolisen kilometriä umpihangessa läheisen selän rantaan, koska kaukaa katsottuna maisemat olivat siellä hienompia. En nyt ainakaan heti pysty sanomaan, mikä olisi viisaampaa kuin sukat märkänä kahlata metsässä puoli kuuden aikaan pyhäaamuna.

Pitää lähteä, jotta voi päästä perille tai tulla takaisin vai miten se nyt oli. Nämä muumiviisaudet päässä pyörien huomasin maiseman olevan ihan yhtä pliisua kuin umpihangen tuolla puolen. Ainakin on yritetty, jospa jäätyneet varpaat jalostaisivat jotenkin kortille tallentuvia kuvia. Ei jalostaneet. Vaikka meillä Suomessa on hienoja maisemia, kuvissa pitäisi niiden lisäksi olla joku juttu. Muuten se on vähän kuin katselisi hienoja taulun kehyksiä. Ei vaan ollut juttuja liikkeellä. Fauna ilmeisesti veti vielä sikeitä, ja Flora on syvällä lumen alla. Ainoa elävä olento paikan päällä oli aamuvirkku pilotti.

Toisaalta oli kyllä hienoa kuunnella jäiden pauketta kirpeässä pakkasessa. Vanhuus ei taida olla pöllömpi juttu ollenkaan.